Puhuttaisiinko välillä vaikka jääkiekon maailmanmestaruudesta, Suomen parhaasta urheilusaavutuksesta aikoihin? Ai, ei sitten. Entä miten olisivat median ylilyönnit? Suomalaisen median käytöstä on päivä päivältä vaikeampi ymmärtää. Mietitäänpä, mitä viime päivinä on itse asiassa tapahtunut.
Bratislavassa pelataan jääkiekon MM-finaali Ruotsia vastaan. Suomi voittaa 6-1. Tätä olemme kaikki odottaneet 16 vuotta. Ylen suorassa lähetyksessä toimittajat kysyvät joka toiselta pelaajalta, miten kauan ja millä tavalla tätä juhlitaan ja ”mitä tänään vielä nähdään”, muistutellen ikimuistoisista juhlista vuonna -95 ja tehden selväksi, että kovia juhlia odotetaan. Pelaaja toisensa jälkeen toppuuttelee, että katsotaan nyt, mitä tässä keksitään. Pukukopissa Leijonat ottavat oluet. Ainoa, jolla känni on päällä jo tässä vaiheessa, on pokaalin kanssa heiluva Salmela, joka hänkin on vielä ihan iloista katsottavaa.
Samaan aikaan Suomessa kisakatsomot ratkeavat riemusta, ja ihmiset ryntäävät kaduille juhlimaan. Tunnelma Helsingin keskustassa on ennennäkemätön. Tuntemattomat tervehtivät toisiaan ja loikkivat toistensa kaulaan, joka puolella lauletaan ja tanssitaan, autot ja jalankulkijat melskaavat teillä sulassa sovussa ja meteli on huima. Toisin kuin media on antanut ymmärtää, kaikki eivät ole humalassa. Ilmassa on onnea ja voitonhuumaa, ja kymmenientuhansien yölliseksi ex tempore -kokoontumiseksi kaikki sujuu yllättävänkin hyvin. Ihmeellistä on, että kavereita ollaan kaikkien kanssa, tuttujen ja tuntemattomien. Kaikkialla, missä liikun, suomalaiset juhlivat sulassa sovussa turistien ja maahanmuuttajien kanssa. Mietin, miten erilaisuuskin on unohdettu edes yhdeksi yöksi, kun juhlanaihe on kaikille yhteinen.
Siksi onkin yllätys, kun seuraavan päivän lehdestä luen rasismista, kultajuhlien lieveilmiöstä. Nelonen otsikoi kannanottoja ”kuumaan rasismikeskusteluun”. Keskustelu tuntuu kuitenkin median itsensä tyhjästä nyhjäisemältä. Rasismi on toki vakava ongelma, johon on puututtava niin arki- kuin juhlatilanteissa. On idioottimaista polttaa Ruotsin lippuja rajan takana, vaikkei suurin osa kansasta sellaiseen syyllistykään. En kuitenkaan voi ymmärtää, mistä muualta rasismikohu on yhdistetty kultajuhliin, sillä sen enempää minä kuin kukaan tuntemistani juhlijoista ei siitä nähnyt juhlayönä vilahdustakaan. Tuntui pikemminkin, että kaikenlaista vihanpitoa oli tavallista vähemmän, ja poliisin tilastot kertovat samaa tarinaa: Vaikka juhlijoita oli kymmeniätuhansia enemmän kuin normaalina yönä, väkivallanteot jäivät tavallisiin kesäillan lukemiin. Juhlat olivat iloiset ja kaikkien yhteiset.
Aamulla Leijonat lennätetään Suomeen hornetien saattelemina. Koneessa tarjotaan skumppaa. Punaisella matolla nähdään Nurmisen kuuluisa ilmaveivi, mutta pojat nostavat miehen nauraen pystyyn – Tuomo Ruudun sanoin: ”Jos joku tekee virheen niin toinen paikkaa, niin se menee. Se on kentällä ja se on kentän ulkopuolella.” Kentällä pelaajat antavat haastatteluja medialle. Mikko Koivu esiintyy raikkaana ja arvokkaana, kuten kapteenin kuuluukin. Samoin tekevät muut. Salmelan juhlat ovat jatkuneet edellisillan malliin, joten hän antaa nolon kännihaastattelun suoraan netti-tv:seen. Haastateltavan humalatilan huomattuaan median edustaja ei suinkaan suuntaa kysymyksiään toisaalle, vaan jää nimenomaan odottamaan pelaajan kännisiä kommentteja. Kamera käy, vaikka julkinen nöyryytys on jo nähty. Toki Salmela on juonut liikaa, muttei ko. tilanteessa voi asialle itse enää mitään. Vastuussa asiaintilan välittämisestä Suomen nuorisolle on siis yhtä lailla hänen haastattelijansa.
Leijonat saapuvat Kauppatorille kansanjuhlaan, jossa heitä odottaa 100 000 kannattajaa. Tunnelma on katossa: Yleisössä on väkeä vauvasta vaariin, tyttöjä MG 64 -kasvomaalauksineen, kaljamahaisia keski-ikäisiä ja turisteja kameroidensa kanssa. Sulassa sovussa ovat jälleen kaikki kansallisuudet, joita tähänkin joukkoon näyttää eksyneen jos jonkinlaisia. Kolmen tunnin odotuksesta, paikallaan seisomisesta ja hurjasta tungoksesta huolimatta en kuule valituksen sanaa, en näe tappelua enkä tönimistä vaan laulua, huutoa ja hymyilevää odotusta. Vastoin median välittämää kuvaa ei täälläkään suurin osa ole humalassa.
Vihdoin Leijonat nousevat lavalle. Yleisö repeää. Esiintyjät on toki valittu mauttomasti: Petri Nygård hoilottaa känninylistyslaulujaan ja Harjakainen heittää alapään huumoria. Finlandia-hymni istuu huonosti muuhun ohjelmaan. Leijonat antavat kuitenkin kaikkensa, jotta yleisö saisi mitä on tullut katsomaan. Ongelmana on, ettei kukaan anna itse joukkueelle suunvuoroa: Vuoroin äänessä on Nygård, vuoroin Harjakainen, vuoroin Heikki Paasonen tai Tarja Halonen. Oikeasti haluaisimme kuulla, mitä Mikko Koivulla, Jarkko Immosella, Tuomo Ruudulla tai Petri Vehasella on sanottavaa. Granlund sentään vastaa yhteen kysymykseen. Kun Ossi Väänänen haluaa huudattaa yleisöä, mikrofoni luovutetaan hänelle lähes vastahakoisesti. Onneksi osa Leijonista osaa viihdyttää ilmankin ja tanssii pokaalin kanssa pitkin lavaa. Huumorimiehiä. Edelleen eniten kännissä on Anssi Salmela, joka ruttaa tasavallan presidentin isoon leijonanhalaukseen; presidenttiä ei kuitenkaan näytä haittaavan, minkä hän myöhemmin vahvistaa myös Nelosen uutisille. Yleisöstä katsottuna Salmelan tempaus on lähinnä sympaattinen. Kulta on meidän kaikkien, myös presidentin, yhteinen aihe juhlaan.
Olen samaa mieltä monien kanssa siitä, että Leijonien olisi pitänyt rajoittaa aamuista juhlimistaan ennen suoraa lähetystä. Huippu-urheilijat ovat nuorisolle esimerkki, jolta käyttäytymismalleja kiistämättä omaksutaan. En todellakaan kannata liiallista juomista, enkä minkäänlaista alaikäisenä. Väittäisin kuitenkin, että Leijonista suurin osa teki kaiken nimenomaan oikein. Pelaajat antoivat lavan takana täysin selväpäisiä haastatteluja, ja suurimmat tähdet käyttäytyivät lavalla täysin asiallisesti. Se, että muutamalta oli juhlinta lähtenyt käsistä hienolla hetkellä ei ainakaan minulle välittänyt kuvaa, että kaikki olisivat olleet ympäripäissään. Toisin kuin ilmeisesti Suomen medialle.
Pakko sanoa, että ilman yltiöpäistä uutisointia en olisi paikalla olleena ja tv-lähetykset katsoneena kiinnittänyt sen suurempaa huomiota Leijonien humalatilaan. Youtube-videot kännihaastatteluista eivät kiinnosta ketään kovin kauaa. Nurmisen ilmaveiviä tuskin unohdetaan, mutta siitä tuskin kukaan ottaa juomisen mallia. Kaiken kaikkiaan virheitä toki tehtiin, mutta enimmäkseen niitä tekivät kansanjuhlan järjestäjät: Jos H-hetken esiintyjäksi valitaan (pelaajien toiveesta, mutta silti) kännäämisen ylistäjä, mitä on enää pelastettavissa? Näen asian siis niin, että niin nuorison kuin muidenkin huomion pelaajien alkoholinkäyttöön ja huonoon esimerkkiin ovat kiinnittäneet nimenomaan median edustajat.
Leijonat ovat aikuisia ihmisiä, jotka kantavat itse vastuun teoistaan ja kisakunnostaan, mutta medialta tuntuu unohtuvan se itse asia jota olimme kaikki juhlimassa: Joukkueelle kuuluu kunnia myös sen kisakunnosta itse kilpailuissa ja upeasta, pitkään odotetusta maailmanmestaruudesta! Ylilyöntejä tehtiin, ja niitä on kritisoitu. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Jääkiekkoliitto on asiallisesti pahoitellut pelaajien käyttäytymistä ja pyytänyt, että huomio voitaisiin siirtää takaisin maailmanmestaruuteen. Siitä huolimatta media jatkaa samaa rataa. Juttua revitään tyhjästä, vaikka kaikki oleellinen aiheesta on jo sanottu.
Miltä mahtaa tuntua esimerkiksi Koivusta ja Immosesta, jotka kovalla työllään ja vahvalla esimerkillään johdattivat Leijonat MM-kultamitaleille? Ansaitun kiitoksen sijaan kummatkin saavat niskaansa lokaa virheistä, joihin eivät itse voineet vaikuttaa. Kuten monet muutkin, he juhlivat asiallisesti, arvokkaasti, iloisina mutta selvin päin, kunnes pääsivät kameroiden ulottumattomiin. Mielestäni olisi aika kääntää katseet siihen, mikä Suomen kansaa todellisuudessa kiinnostaa, eli Leijonien hienoon saavutukseen ja siihen, miten tästä jatketaan. Viime päivien mediahype välittää Leijonille väärää sanomaa, sillä toisin kuin media, Suomen kansa seisoo edelleen heidän voittonsa takana ja tietää, että he ovat juhlansa ansainneet.
